Uivasta venemessusta pitkän hiljaisuuden jälkeen

Arki ja syksy ovat imaisseet meidät ja Luuvartinkin mukanaan, mutta nyt pientä päivitystä loppukesän Uivasta. Lyhyellä visiitillä elokuussa venekerhon saareen totesimme, että veneestä on mahdotonta hypätä kalliolle umpinaisen kaiteen yli ja ilman tikkaita. Onneksi vastassa sattui olemaan ystävällinen henkilö, joka kiinnitti veneen keulasta kunnes pääsimme kapuamaan vaivalloisesti rantaan.

Kleopatran kaideratkaisu tällä hetkellä.

Kävimme siis Uivassa katsastamassa erityisesti erilaisia kaideratkaisuja keulaan ja niitähän riitti. Saa nähdä mihin päädymme talven aikana…

Tämä on jo ehkä hiukan liian nokkava meidän makuun:

Tämä ”suljettava” versio vaikutti mielenkiintoiselta:

Ja ehdittiin sitä lopuksi katsomaan mitaliesittelyäkin. Mahtavaa Tuuli!

Kategoria(t): Ajankohtaista, Turvallisuus, Unelmointi | 6 kommenttia

29.7. Beijerholm – Suomenoja (koti)

Petri, Niina, Heikki

Lähtemään päästiin kymmeneltä ja suureksi pettymykseksi tuulta ei ollut juuri lainkaan. Hyvän matkaa Porkkalan selkää yritettiin purjehtia, mutta sekin tuuli mitä oli, oli vastainen, joten ei siitä oikein tahtonut tulla mitään. Noin 15 mailin ja neljän tunnin kuluttua luovutettiin kokonaan. Aina välillä oltiin menty pieniä matkoja koneella ja jääty sitten haistelemaan tuulta, mutta siinä kohtaa rupesi tuntumaan siltä, että tuulta ei vain ole. Sinnikkäimmätkin kanssaveneilijät ottivat purjeet alas ja niin tehtiin mekin.

Tämän jälkeen jatkettiin koneella. Tätä väliä on tahkottu melkoisen monta kertaa Elenan kanssa ja kyllä se parin solmun ero nopeudessa vaikuttaa kummasti. Paljon joutuisammin tuntui matka etenevän.

Vähän jännitti etukäteen, että millainen se meidän kotilaituripaikka on, mutta hyvähän se oli.

Kategoria(t): Purjehdus | Kommentoi

28.7. Beijerholm – Bärösund – Beijerholm

Petri, Niina, Heikki
Aamu valkeni varhain, mutta ei meille. Meillä nukuttiin kymmeneen. Aamiaisen jälkeen ruvettiin miettimään ratkaisua edellisen illan ongelmaan. Oltiin edellisenä iltana juotu makea pullovesi käytännössä loppuun. Tankeissakin vettä oli hieman nihkeästi ja sitä ei myöskään haluta juoda. Tilanne oli se, että joko mennään suoraan Suomenojalle tai sitten käydään Barösundin kaupalla hakemassa vettä. Lisäksi todettiin, että Dieseliäkin olisi hyvä saada.

Elenalla oltiin viime vuonna purjehdittu Markun meille kertomaa oikoreittiä kaupalle. Jännää oli. Kapeaa roiloa vedettiin ja suuren osan aikaa kaiku näytti nollaa. Tämä siis Elenalla, jossa kaiku toimi melko luotettavasti ja syväys oli 1,5. Kaiku oli kalibroitu siten, että se näytti nollaa sinä vaiheessa, kun vettä oli kölin alla alle 10 cm. Tuolle reitille ei ollut Kleopatralla mitään asiaa, mutta Stigulla oli takataskussa toinen reitti, joka ei ollut aivan niin hurja. Suurimmaksi osaksi vettä oli reitin varrella rapiat 3 metriä, mutta usein jopa kymmenenkin.

Stigu tuli veneeseen neuvomaan, kun plottasin reitin Simradiin ja niiden ohjeiden avulla lähdettiin sitten kokeilemaan kaupalle. Juuri ennen lähtöä huomattiin, että köli ilmeisesti kosketti kevyesti pohjaan, joten ehkä tullessa kannattaa ottaa kuitenkin vene kiinni saunalaituriin, jos se olisi aavistuksen verran syvempi.

Miehistö olisi toivonut purjehtimista, mutta olin sitä mieltä, että kun mennään täysin viitoittamatonta vesialuetta, niin on turvallisinta mennä koneella. Koneella pystyy kuitenkin reagoimaan ihan toisella tavoin kuin purjeilla. Pahintahan purjeilla kivelleajossa on se, että purje pitää veneen vinossa. Kun kolahdetaan kiveen, niin ollaan pahimmillaan jo huomattavan matalalla ja sieltä on sitten vaikea päästä pois, kuten kävi Friisien hiekkasärkillä. Sielähän meidän riemuna oli vielä vesi, joka oli laskeva eli aika oli koko ajan meitä vastaan. Suomessa ei tämmöisiä vuorovesiä ole, mutta toisaalta meillä kun tärähdetään karille, niin usien se on kiveä, eikä hiekkaa tai mutaa kuten esimerkiksi Hollannissa tai Tanskassa.

Nyt on kyllä pakkoa mainita, että kun noiden kapeiden salmien läpi ajettiin saarten välistä, niin kyllä tämä Suomen saaristo on kaunis! Ulkomailla Saksassa, Tanskassa, Belgiassa ja Virossa on kiva käydä niiden paikallisten satamien vuoksi ja onhan se aina mukava tutustua vieraaseen kulttuuriin. Vähän vertailla, mikä on eri tavalla täällä kuin siellä. Eihän matkustelussa sinänsä mitään vikaa ole, mutta jos ihan maisemia katselee, niin on tämä Suomen saaristo kuitenkin aivan toisella tasolla, kuin muut tällä matkalla näkemäni paikat. Ei ole muilla mailla tämmöistä aarretta.

Barösundiin saavuttiin ja ensimmäisenä bongattiin St1-bensa-asema. Rantautuminen onnistui hyvin ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta vettä ei ollut tarjolla eli pakko oli mennä vastapäiseen kauppalaituriin. Ilahduttavaa oli todeta, että naftan kulutus oli hieman laskenut edellisistä lukemista. Laskelmien jälkeen kulutukseksi saatiin 2,5 litraa/tunti, joka on kuitenkin oleellisesti parempi kuin aikaisemmat 3,5-4,0 litraa/tunti. Kauppalaiturissakaan vettä ei tullut laaiturille asti, mutta onneksi siellä kuitenkin myytiin vettä 9 litran kertakäyttökanistreissa (ja myytiin siellä myös jäätelöäkin).

Takaisin tullessa sitten otettiin se lyhyt matka, joka oli reittiä, purjeilla. Vähän fukattiin, kun oli myötätuuli ja matka oli hyvin lyhyt, niin ei jaksettu nostaa lainkaan isoa, vaan vedettiin pelkällä fokalla. Vastaan kryssi parikin pienempää venettä, joista toinen oli kuvan arvoinen upeassa kunnossa oleva mahonkinen kaunotar.

Neljän maissa saavutiin satamaan ja Pepsakin tuli moikkaamaan. Pyysin tietenkin veneeseen ja arvokkaita neuvoja tuli roppakaupalla, mutta liekö vieraskoreutta, vaan veneen ansiota, mutta kokonaisarvosanaksi jäi hyvin positiivinen kuva. Erityistä kiitosta sai masto. ”Hyvä keppi ja noi rodit on aivan ehdottomat.” Pilssihän se oli suurin ongelmakohta, mutta arvio siitäkin oli parampi kuin itse olin arvellut.

Seiskalta tultiin sitten veneeseen asiakirjasalkun kera – katsastaja oli saapunut alukseen. Katsastuksen kriteeristönä päätettiin pitää 2-luokkaa. Suurin kompastuskivi ykköseen oli pelastuslautta. Siitä oli ollut melkolailla harmia matkan aikana. Aivan liian usein joko skuutti (jonka toinen pää menee puomin sisältä mastonjalankautta vinsseille) tai kikin talja sotkeutuu lauttaan. Lisäksi sen huolto maksaa aikaa ja rahaa ja näillä vesillä se taitaa olla aika turha kapine. Ehkä se nyt voi väistyä veneen varustuksesta.

Ainakin kahdesti se on aiheuttanut vaaratilanteen, kun kovassa kelissä on köysiä siihen kieputtunut. Mönty-Roomassaari-legillä kovassa tuulessa kiki meinasi repiä koko lautan telineineen irti kannesta ja heittää mereen. Teline vääntyi ja yksi kiinnitysruuvi repeytyi irti, kun toimittiin nopeasti. Peruttiin käännös vähän puolenvälin jälkeen ja köysi irroitettiin telineestä. Onneksi käännöksen pystyi ottamaan takaisin. Ehkä palataan tähän pelastuslautaan, jos sille löydetään parempi paikka tai koetaan se enempi tarpeelliseksi.

Katsastus meni yllättävän jouhevasti. Saatiin huomautus pelastusrenkaan ajoankkurista, jota en tiennyt, että pitää olla. Lisäksi renkaasta puuttuivat heijastusnauhat. Muutamia muitakin puutteita oli, mutta jokatapauksessa selvittiin huomautuksella ja korjauskehoituksella. Tarra tuli kylkeen puutteista huolimatta. Vaikka selvästi oli koko ajan sellainen olo, että ei tässä lepsuilla – ja niin se pitää olakin. Itse pidän tuota veneen katsastusta erittäin tärkeänä asiana. Tuossa keväällä, kun paneuduin aiheeseen hieman syvällisemmin, minua yllätti tieto, että järjestelmä ei olekaan suomalainen erikoisuus, vaan vastaavia järjestelmiä vakuutusmaksualennuksineen on monissa muissakin maissa.

Kategoria(t): Purjehdus, Turvallisuus | Avainsanat: | Kommentoi

27.7. Skåldö – Beijerholm

Petri, Niina, Heikki

Niina ja Heikki tulivat kolmen maissa Skåldölle tuoden mukanaan levankivaunun. Edellisenä päivänä levanki oli laitettu valmiiksi asemiin, joten kun levankivaunu saatiin pujotettua kiskoon, vene oli taas täydessä purjehdusiskussa. Olisihan sitä toki pystynyt purjehtimaan sillä viritykselä, jolla se oli korjattu, mutta kivempi tunne on, kun kaikki on silleen kun pitää.

Tässä veneessä levangin vaihto oli tehty erittäin helpoksi. Levankivaunua pitäviin pultteihin pääsi käsiksi suorastaan naurettavan helposti takahyttien katossa olevien huoltoluukkujen kautta. Jos tätä vertaa esimerkiksi siihen, miten vaikeaa on vaihtaa esimerkiksi takakulkuvalo, niin epäsuhta on melkoinen. Vajaa tunti meni siinä, kun levanki oli paikoillaan ja siitäkin suurin osa tuhrautui siihen, kun yritti saada muttereita menemään rautasahalla katkaistujen pulttien päälle. Ei meinannut millään mennä oikein kierteille, vaikka olin edellisenä päivänä jenkapakalla kierteitä hieman kouluttanut. (Sen verran täytyy todeta, että on tuo jenkaussarja ihan hyödyllinen työkalu veneessä.)

Eli takaisin asiaan. Lähtemään päästiin kuuden maissa ihanien vadelmakakkujen ja aterioiden jälkeen. Nyt tällä kertaa oltiin kaukaa sen verran viisaita, että Niina oli tulostanut suurennoksen kartasta, jossa näkyi sisäänajo ja siihen pyydettiin Perttiä merkkaamaan suositeltu sisäänajo. Nyt kun tämä on tehty, niin pitää laminoida tämä ”erikoiskortti” ja muutama kopio siitä, sekä laittaa kortti talteen sekä Kleopatraan että Elenaan.

Tarkoitus oli päästä kerhon (Meritie) saareen Beijerholmille. Ongelma oli kuitenkin siinä, että saaren säännöissä ei katsastamattomalla veneellä sinne saisi tulla. Tilanne on Kleopatran kohdalla kuitenkin vähän toinen, koska vene ei ole katsastamaton siksi, että olisimme piittaamatomia, vaan siksi, että vene on tulossa suoraan ulkomailta. Olin aivan varma, että asia saadaan järjestymään. Soitin sekä kerhon kommodorille että saari-isäntä Stigulle ja sovimme asian. Stigu on seuran aktiivisimpia katsastajia ja hän hoitaa Kleopatran katsastuksen saaressa. Kyllä tämä Meritie on loistoseura!

Vajaa puoli tuntia ajettiin konella, kun miehistö alkoi olemaan sitä mieltä, että purjeveneellä tulisi liikkua purjein, ei sitä mastoa kannata ihan turhan päiten veneessä kantaa, jos sitä ei käytä. Ymmärsin yskän, mutta totesin, että jos nyt kuitenkin mentäisiin lossista ohi, ennenkuin jäädään lillumaan paikoilleen. Kello 18:40 sammutimme koneen ja nostimme purjeet. Siihen loppui vauhti. Toiveikkaana Heikki tähysti eteenpäin ja näki veden selvästi väreilevän. Siellä oli tuulta.

Sinniteltiin puolisen tuntia ja lopulta tuli kuin tulikin tuulta. Alkuun aivan ohuena henkäyksenä, mutta koska Kleopatra purjehtii niin hyvin, niin aivan kevytkin tuuli kuljetti venettä kuitenkin noin kolmea solmua. Pian tuuli himpun verran vielä voimistui ja päästiin jo ihan normaalia matkavauhtia, vaikka muistini mukaan ihan seitsemään solmuun ei päästy.

Kymmenen maissa illalla tultiin satamaan. Ainoastaan sisäänajo satamaan tehtiin konella. Taas olin liian pessimistinen. Tottahan se on, että jos tuulta ei odottele, vaan ajaa vaan koneella, niin koneella ajaessa ei kyllä edes tuulta huomaa, ennekuin tuuli on jo kohtuullisen kova. Paras purjehdus tai ainakin hyvin miellyttävä purjehdus, jossa aivan kevyellä tuulella voidaan nauttia siitä, kun vene liukuu lähes äänettömästi veden halki, jää kokematta.

Stigu ja Sirpa oli laiturilla ottamassa vastaan ja kutsuttiin ne veneeseen. Ilta meni rattoisasti jutustellen ja veneen eri ominaisuuksia puntaroiden. Seuraavaksi päiväksi sovittiin katsastusaika. Illan lopuksi käytiin vielä saunassa ja grillailtiin makkaraa. Ah tätä elämää, voisiko mikään olla enää paremmin? Perkeleen hyttyset … rikkoivat tämänkin idyllin. Kerättiin kimpsut ja kampsut grillikatokselta ja vetäydyttiin veneeseen nukkumaan. Jonkinlaiset hyttysverkot pitää kehittää veneeseen ja muutenkin tiivistää sitä myös hyttysiä vastaan. Saatanan verenimijät!

Kategoria(t): Purjehdus | Kommentoi

26.7. – 27.7. Skåldö ja levanki

Kehitys kehittyy. Aikaisempi Harkenin levankivaunu oli sellainen, että kun levangin otti pois kiskolta, niin laakerikuulat tulivat ulos. Nyt vaunua on kehitetty niin, että kuulat pysyvät paikoilaan ja siksi profiiliin on tehty pieni muutos, jotta kuulat lukitseva lukituslanka mahtuu kulkemaan profiilissa. Vanhat päätyhelat ja vaunut sopivat siis uuteen profiiliin, mutta uudet päätyhelat ja vaunut eivät sovi vanhaan profiiliin.

Aluksi mitattiin profiili ja todettiin, että se on 160 cm pitkä, mutta että kummassakin päässä on hieman tyhjää levakiprfiili voisi olla aavistuksen verran pidempikin. Saatavana oli 150 cm profiili ja 180 cm profiili. Päätetiin, että tehdään siitä nyt sitten sopiva ja ostetaan 180 cm, joka sahataan oikeaan mittaan. Tarkkojen mittausten jälkeen todettiin, että profiilia voi pidentää maksimissaan 3,5 cm. Päätetiin ottaa varman päälle ja pidentää 2 cm. Nyt on kummallakin puolella vielä 0,75 mm toleranssia. Sahaus meni tavallisella rautasahalla, mutta kyllä sen sahauksen jälkeen tiesi, miksi tuo kisko oli niin painava, vaikka oli alumiinia. Ainevahvuus oli melkoinen ja vahvistavia väliseiniä oli useita. Hiki laiskan sahatessa!

Levangin päätyhelat oli kiinnitetty kiskoon siten, että hela laitettiin ensin kiskoon, joka esti helaa liikkumasta muuta kuin kiskon suuntaisesti. Tämän jälkeen kiskoon porattiin reikä oikeaaan kohtaan. Reikään ruuvattiin helassa oleva lukituspultin pää, joka oli jengoilla kiinni päätyhelassa. Paras tulos tulee tietenkin sillä, että profiiliin porattava reikä on mahdollsumman ahdas, jotta pultti ei hölsky reiässä. Kun aikaa oli ja työkalut ja haluttiin tehdä pedantisti, niin mehän jengattiin tuo reikä, joten se ei ainoastaan ollut melko tiukka, vaan tarkalleen oikean kokoinen, eikä taatusti lonksu.

Seuraavassa vaiheessa vaunu laitetaan kiskoon ja kisko ruuvataan paikoilleen. Tämä toimenpide joutuu nyt odottamaan yön yli, koska hankittu vaunu oli hieman vääränlainen ja se joudutaan vielä vaihtamaan (siksi sen kiskon kanssa olikin niin paljon aikaa).

Kategoria(t): Korjaus | Kommentoi

24.7. – 25.7. Roomassaari – Skåldö (levangin aika)

Petri, Sampo, Heikki

Arvatahan saattaa, että jos yksi uusi miehistön jäsen tulee kahdelta yöllä, niin seuraavana aamuna herätys ei ole kukonlaulun aikaan, eikä edes lokin rääkymisen aikoihin. Herättiin kaikki jokseenkin yhtäaikaa noin puoli yhdentoista kieppeillä. Mietittiin, että josko sitä jotain aamupalaa. Päätettiin säästää aikaa ja mennä rantakahvilaan aamiaiselle. Säästää aikaa… ja PAH! Ei muistettu edes edellisestä illasta, että Virossa ravintolan palvelu on ystävällistä, mutta hidasta. Jopa juomia saa odottaa viisitoista minuuttia. Heikki tarvitsisi välttämättä paikallisen puhelimen sim-kortin jotain mahdollisia työhälytyksiä varten. Äkkiä pihaan ajoi taksi tuomaan jotain ihmisiä. Heikki singahti pihalle kuin hauki kaislikosta ja nappasi taksin kiinni. Nopeasti vain kaupunkiin R-kioskille sim-korttia hankkimaan ja takaisin. No arvata saattaa, että olimme tehneet tilauksen noin 10 minuuttia ennen Heikin lähtöä ja hän ehti takaisin suurinpiirtein yhtäaikaa, kun ruoka tuotiin pöytään.

Täytyy kyllä sanoa, että me suomalaiset olemme aika paljon Virosta pilanneet. Liian monet suomalaiset yritykset ovat laajentaneet tänne, eikä tämä tunnu enää samalta – ei oikein tunnu että ollaan edes ulkomailla, kun mennään R-kioskille, K-rautaan, S-markettiin, Stockmannille jne. Huvittavaa on, että legendaarisen huono rautakauppalvelu on huonoa myös virolaisessa K-raudassa. Myymälässä oli kolme myyjää, joista kaksi juoksi karkuun, kun heiltä yritti kysyä jotain ja kolmas sanoi ”ei ole” ennen kuin ehti edes selittää, mitä tarvitaan ja käveli pois. Ei ole suomalaiset virolaisten rautakauppamyyjien suosiossa, vai olikohan tänään tullut laitettua päähän poikkeuksellisen ruma naamari.

No kuten arvata saattaa, meidän nopea aamupala venyikin sitten pitkäksi ja itse asiassa loppujen lopuksi me päädyttiin tilaamaan lounaslistalta. Lähtemään päästiin vasta puoli kaksitoista ja tuuli ei ollut vieläkään mikään leuto. Tuuli suoraan sivulta, mutta meillähän oli koko karsina, joten hilattiin vene köysillä karsinan tuulenpuoleiseen laitaaan. (Petri oli kuskina) Sitten yhtäaikaa vedettiin pakki täysille ja päästettiin kaikki köydet irti. Onneksi mikän köysi ei jäänyt jumiin, koska siinä olisi kyllä tullut pahaa jälkeä. Kleopatra lähti kuin ammuttu. Vesi vaan kohisi, kun potkuri möyri vettä ja perä kääntyi vasten tuulta. Sitten jarrutus ja Kleopatra liukui majesteetillisesti satama-altaaseen. Siinä tehtiin kolme hidasta kierosta, joiden aikana köydet ja lepuuttajat siivottiin pois.

Tämän jälkeen siirryttiin ulompaan satama-altaaseen ja tehtiin siellä niinikään pari kierrosta. Täysin aallottomassa satama-altaassa oli kiva nostaa purjeet. Iso vedetiin alkun kakkosreiviin ja genua samoin. Pian kuitenkin huomattiin, että tuuli oli suurenosan matkaa aivan myötäinen, joten sehän on spinnun paikka…. Tuuli oli helittänyt sellaiseen 6-8 m/s. Spinnua piti ulkoiluttaa senkin vuoksi, että se saattoi edelisestä uimareissusta olla vielä hieman kostea ja homehtumisvaara oli ilmeinen.

Spinnu saatiin ylös, mutta tuuli oli hieman liian myötäinen aika ajoin ja oli vaikea päättää kummalla puolella spinnu on ja kummalla iso. Aallot ottivat vauhdin aika ajoin pois ja iso heilahti painovoimasta keskelle. Kun tuuli taas tarttui siihen, niin se rämähti, vaikka aika usein Heikki sai rämähdystä vaimennettua ottamalla skuutista kiinni.

Lopulta tuli rämähdys, joka oli liikaa levankivaunulle, joka oli vähitellen vain saanut tarpeekseen. Käytänössä koko vaunu meni säpäleiksi. Skuutin pylpyrän kiinnityspiste oli vääntynyt tohjoksi ja levankivaunuun kiinnitetyt pylpyrät vain sinkoilivat, vaikka siis se viimeinen rämähdys ei edes ollut mikään kova.

Siirettävää skuuttauspistettä ei välttämättä tarvita, aika hyvin pärjää vaikka skuuttaa aina vaan keskeltä. Väliaikaisesti ennen vaunun korjaamista sidottiin skuuttipylpyrä köydellä kiinni levankikiskoon. Sitten köysi taas teipattiin kiinni levenkikiskoon, jotta se ei liukuisi sivusuunnassa. Hyvinhän se meni. Korjauksen ajaksi iso otettiin alas eli päätettiin mennä pelkällä spinnulla.

Ison alasottaminen hieman arvelutti. Sillä hetkellä tuulta oli myötäisestä noin 10 m/s. Vastaiseen ei voitu spinnun takia ottaa. Käsin sitten jippailtiin puomia ja Petri veti mastolla purjetta alas, niin sehän tuli yllättävän helposti. Jokaisessa jiippauksessa se putosi useita metrejä ja kolmen jiipauksen jälkeen purje oli puomilla. Matkaa siis jatkettin pelkän spinnun voimin, joka tosin teki veneestä hieman epästabiilin eli välillä vene niiasi hyvin syvään aallokossa ja vauhti ei pysynyt samalla tavalla tasaisena kuin ison kanssa.

Lopulta kun korjaus oli saatu tehtyä, päätettiin, että kun suuntamme kääntyy tuulelle vastaisemmaksi, niin siinä vaiheessa otetaan spinnu alas, nostetaan iso ja otetaan genua käyttöön. Spinnun lasku vähän jännitti, eikä syyttä. Tälläkään kertaa emme osanneet antaa Sampolle oikeasta köydestä riittävästi löysää ja spinnun helma pääsi kastumaan. Onneksi ei sen vakavampaa JA lopuksi on mainittava, että kaiken kaikkiaan oli ilahduttava todeta, että mitään repeämiä ei spinnussa ollut.

Spinnun laskun jälkeen alkoi rännin purjehtiminen Saarenmaan ja manteren välistä. Yöksi piti jäädä Muhun tienoille, mutta sataman syvyystiedot olivat puutteelliset ja juuri, kun olisimme olleet kohdalla, niin oli taas vuorokauden pimein hetki. Nopea galluppi ja päätettiin taas vetää tuplapäivä. Petri ja Heikki jäivät suunnitelemaan ja plottaamaan reitin Simradiin. Sampo meni nukkumaan.

Ensimmäiseen vahtiin jäi Petri. Päätettiin, että tehdään ensin 4,5 tunnnin vahti, sitten 3,5 tunnin ja lopuksi olisi päivävahti, joka jäi Sampolle. Heikki heräisi 4:30 eli tätä kirjoitettaessa siihen on noin puoli tuntia.

Vahdit menivät oikein hyvin. Heikki tosin ei osannut mennä oikein oman vahtinsa jälkeen nukkumaan ja toisaalta ei ollut omalla lepovuorollaankaan oikein saanut levättyä.

Kaikesta huolimatta perille siis saavuttiin arvioitua aikataulua huomattavasti etuajassa. Skåldölle oli ilmoitettu tulosta torstaina ja nyt rupesimme jo keskiviikkona puolelta päivin olemaan perillä. Tulo tähän mökkirantaan on aina ollut melkoisen jännittävää, kiviä ja matalikkoja ei ole dokumentoitu kartoissa, ne pitää vaan tietää… ja jos muisti on mitä on, niin milläs sitä vuoden takaista rantautumisohjetta enää muistamaan, kun ei ole sitä mihinkään ylös kirjoittanut (fiksua).

Sen verran oli mieleen jäänyt, että kivet vältettiin, mutta hiekkarantaan tietenkin jäätiin kiinni. Onneksi tästä oli kokemusta Tanskan ja Hollannin vesiltä aivan riittävästi, joten osattiin toimia ihan hyvin: ruori ääriasentoon ja täydellä voimalla eteenpäin. Tällöin Kleopatra pyörähtää hitaasti kölinsä varassa ympäri ja voidaan lähteä puskemaan takaisin tulosuuntaan. Tälläkin kertaa päästiin pois matalasta tällä konstilla. Täysi vauhti paikilla kun ei tuottanut mitään tulosta.

Perillä todettiin, että laituri oli vielä talviteloilla, joten rantaan tultiin hakemaan soutuveneellä. Kyllähän kolme (reipasta) miestä on aina laiturinlaskutalkoisiin tervetulleita. Laituri oli valmiiksi tukkien päällä, joiden päällä se rullasi varsin helposti mereen. Kun laituri oli saatu mereen, niin sitten takaisin Kleopatraan ja suunnittelemaan rantautumista. Päätettiin, että koska laituri on todella lähelllä vesirajaa, niin ainoa järkevä tapa tulla laituriin on perä edellä. Laiturin päässä mittasimme 150 cm ja tiedossa on, että peräsin on 180 cm syvyydessä. Pidettiin peukkuja, että ranta syvenee riittävän nopeasti. Käytiin tiputtamassa keula-ankkuri (16 kg Delta), jossa on 50 meriä ketjua perässä, josta noin 5 metriä ketjua jäi laatikoon, joten eiköhän vene pysy tuolla. Ankkurivinssiäkin kokeiltiin nyt ensimmäistä kertaa ja hyvin toimi. Vinssin ohjausmekanismi on vielä hieman kehitteillä. Ensimmäinen kytkilaatikko täyttyi merivedellä ja oli mennyt oikariin. Nyt ei ole laatikkoa, vaan vain piuhojen päät, jotka pitää yhdistää.

Loppujen lopuksi rantautuminen onnistui hienosti. Veneen ja laiturin väliin jätettiin hyppytilaa noin 60 cm sen jälkeen, kun uimataso oli alhaalla. Yöksi uimataso nostettiin ylös, jolloin etäisyys kasvoi noin metriin. Yöksi vene jäi tyhjäksi. Petri lähti Tammisaaresta Helsinkiin viemään Sampoa ja Heikkiä, sekä hakeman levankiin varaosia. Täytyy kyllä kiittää Prosailoria palvelusta. Kaverit todella paneutuivat tähän levankiasiaan ja selvittivät, että mitä varaosia tarvitaan. Ei ole venetarvikeliike mikään rautakauppa. Ei tosin Harkenin alumiiniprofiilikaan mitään ihan ilmaista ole, mutta yllättävän halpaa. Jos pieni muovinen bloki maksaa jo 25€, niin luulisi että tommosesta paksusta aluuminiprofiilista joutuu maksamaan aivan tolkuttoman kasan rahaa. Levankivaunu ja profiili olivat kuitenkin vain noin puolet tonnista, johon olin varautunut.

Kleopatra vihdoin Suomessa. Skåldöllä korjattiin levanki.

Kategoria(t): Purjehdus | Kommentoi

23.7. Mõntu – Roomassaari

Petri, Sampo, Pia, Reija

Saimme miehistöömme lisäystä Mõntustä Sampon sukulaisista Roomassaaren-legille ja Kuressaaressa matkaan oli tulossa Heikki.

Lähdettiin vähän puolen päivän jälkeen ja arvioitiin matka-ajaksi karkeasti 5 tuntia. Tuuli oli kuitenkin aika paljon arvioitua kovempi. Jo satamassa huomattiin, että aika hilpakkaa oli luvassa. Uudella gastilla ei ollut aikaisempaa purjehduskokemusta, joten se oli aivan tuurista kiinni tulisiko esiintymään merisairautta vai ei, nyt siihen oli joka tapauksessa loistava tilaisuus tutustua.

Päästyämme ulos, venen tuulimittari näytti jatkuvasti noin 26-28 solmua eli 13 – 14 m/s (puuskissa 32 – 34 kn, 16 – 17 m/s) ja alkusähinöiden jälkeen gastilla oli hieman kuuma. Sehän, että tulee kuuma, lisää riskiä tulla merisairaaksi. Tuuli nousi kuitenkin noin 16 m/s ja puuskissa 18 m/s. Sieltähän se merisairaus alkoi hieman tulla, vaikka urheasti vastaan taisteltiinkin. Lopulta Pia sai olon kääntymään paremmaksi ja pystyi käymään jopa kannen alla tulematta kipeäksi, kun Reija joutui hieman ruokkimaan kaloja. Yllättävän hyvin merisairastelusta huolimatta Reija pysyi toimintakuntoisena.

Roomassaaren kahvila oli tervetullut lepopaikka raskaan purjehduskokemuksen jälkeen gastillemme.

Tietenkin matka meni huomattavasti odotettua vauhdikkaammin. Ajatellun 6 solmun sijaan liikuimme koko matkan 8-9 solmua, joten paikalla oltiin vajaassa neljässä tunnissa. Ajateltiin, että voidaanhan me pyöriä tuossa edustalla vielä ylimääräinen tunti, mutta gasti ei tavattomasti vastustanut ajatusta, että rantauduttaisiin.

Petri oli rantautumisvuorossa ja säätämiseksihän se meni. Tehtiin kaikkiaan kolme kunniakierrosta, ennen kuin vihdoin päästiin pilttuuseen, joka vielä oltiin valittu vastoin satamakapteenin ensimmäistä ehdotusta niin, että se oli tyhjä kaksoispilttuu (riskien minimointia). Toki satamakapteeni tähän suostui, kun ajettiin vaan läheltä ohi ja sanottiin, että ei ruveta tässä kelissä laittamaan mihinkään tiukkaan koloon, jota satamakapteeni oli suositellut.

Meidän jälkeen tulevalle ruotsalaisveneelle yritettiin tarjota samaa koloa ja ne päättyivät pienemmällä veneellä lopulta bensalaituriin kylkikiinitykseen, että ei se kolo kovin hyvin kaupaksi mennyt. Lopulta yksi vielä jälkeenpäin tullut ruotsalainen sai siihen veneen laitettua, mutta otti se niiltäkin monia yrityskertoja. Tässähän pitää koko ajan muistaa, että meillä ei keulapotkuria ja vene on meille kuitenkin kohtuullisen uusi eli kovin paljoa ei rantautumisia tällä ole takana.

No se rantautumisista. Keli oli siis objektiivisesti ajatellen aika kova. Aallokko tosin oli huomattavasti Pohjanmerta vaisumpi. Perhepurjehtijalle tai pienemmälle veneelle eittämättä liian kova, mutta kyllä se nyt meni. Toivottavasti ensikertalaiset kuitenkin viihtyivät. Meistä oli ainakin mukava saada vieraita veneeseen.

Heikin saapuminen meni vähän säätämiseksi. Tallinnasta lento Kuretssaareen on varsin halpa, joten se kannatti ehdottomasti mennä lentämällä. Yli vaan katamariinilla ja lentämällä paikalle… tai niinhän me luultiin. Lentolippukin oli jo ostettuna. Linda Lines päätti kuitenkin sään takia jättää keikan ajamatta (mikä ihmeen sää?). No lopulta Heikki lähti tulemaan Tallinkilla, joka liikennöi, mutta hitaasti. Lento siis menetettiin ja juuri seuraavana aamulla ei ollut tulossa toista lentoa. Onneksi saatiin selville, että Tallinnasta tulee bussi, joka on perillä Kuressaaressa kello 1:30.

Mentiin Sampon kanssa Veskiin (vanha mylly) syömään ja tarjoilija selvitti meille kaiken tämän. Tilasipa meille vielä taksinkin. Taksi oli yrmy mies. Kysyttiin hintaa etukäteen Roomassaareen ja vastaukseksi tuli, että mittari näyttää. No mittari näytti 7,50€, mutta Petri alkoi taas säätämään. Kysyi yrmyltä mieheltä oliko tämä töissä, kun viimeinen bussi Tallinnasta oli tulossa. Mies vastasi epäillen, että oli töissä. Petri tarjosi miehelle kymmppiä ja sanoi, että se on tasaraha tästä matkasta ja että jos hakee Heikin yöllä ja tuo tänne niin tässä on toinen kymppi siitä. Mies lupasi hoitaa homman ja antoi kojelaudalta taksifirman käyntikortin, johon oli valmiiksi käsin lisännyt oman nimensä ja puhelinnumeronsa ulkomaan suuntanumeroineen. Petrin motto on, että aina silloin tällöin saattaa kannattaa luottaa ihmiseen, jos taloudellinen riski ei ole liian suuri. Tässä nämä ehdot täyttyivät. (Niin mainittakoon, että Heikki oli maininnut käteisen olevan vähissä.)

Kauniiksi lopuksi todettakoon, että kaikki meni juuri niinkuin oli suunniteltu. Taksi oli tullut ja kyydinnyt Heikin rantaan.

Sampo nokakkain perinneveneen kanssa

Kategoria(t): Purjehdus | Kommentoi