Arki ja syksy ovat imaisseet meidät ja Luuvartinkin mukanaan, mutta nyt pientä päivitystä loppukesän Uivasta. Lyhyellä visiitillä elokuussa venekerhon saareen totesimme, että veneestä on mahdotonta hypätä kalliolle umpinaisen kaiteen yli ja ilman tikkaita. Onneksi vastassa sattui olemaan ystävällinen henkilö, joka kiinnitti veneen keulasta kunnes pääsimme kapuamaan vaivalloisesti rantaan.
Kleopatran kaideratkaisu tällä hetkellä.
Kävimme siis Uivassa katsastamassa erityisesti erilaisia kaideratkaisuja keulaan ja niitähän riitti. Saa nähdä mihin päädymme talven aikana…
Tämä on jo ehkä hiukan liian nokkava meidän makuun:
Tämä ”suljettava” versio vaikutti mielenkiintoiselta:
Ja ehdittiin sitä lopuksi katsomaan mitaliesittelyäkin. Mahtavaa Tuuli!
merimarsu
Merimursu
luuvartti 
Meillä on lähinnä tuota Wombattia (EF34) muistuttava rakenne, noita portaan alla olevia lamppuja on särkynyt jo kaksi (kolauttamala tietyn muotoisene laituriin).
Yksi setä jonka kanssa puhuin kalliolle hyppäämisestä sanoi että heidän veneestään ei ikinä saa hypätä, vaan pujottaudutaan ajoissa kaiteen ulkopuolelle pylly kohti kalliota, pidetään kaiteesta kiinni ja laskeudutaan arvokkaasti. Mä teen samaa laiturille, mutta kalliolle en ole vielä uskaltanut.
Mielestäni oikea ratkaisu on kyllä hirmu paljon veneen keulasta kiinni – eli ratkaisu ei ole universaali vaan yksilöllinen, mikä tietenkin hankaloittaa asiaa.
Joo, selkeästi jonkin tyyppisiin keuloihin toiset ratkaisut eivät sovi lainkaan niin siististi kuin toisiin. Toiset keularatkaisuthan muuttavat aika paljonkin veneen ulkonäköä. Jos vaikka katsoo tommoista pidennystä (eikös niitä kutsuta ankannokaksi), niin en helposti pysty edes kuvittelemaan sellaista mihinkään sulkaan, hai-veneeseen tai muihin puuveneisiin. Kaikki on kiinni siitä, minkälainen vene on ja myös siitä, minkälainen maku veneen omistajalla on. Kyllä sen ankannokan voi varmaan puuveneeseenkin laittaa, mutta epäilen, että useimpien mielestä se rumentaa niin olellisesti veneen linjoja, että sellaiseen ei lähdetä.
Kleopatraa en laskisi aivan samaan kategoriaan puuveneiden kanssa, mutta melko virtaviivainen ja sirohan Kleopatra on uusiin isoihin veneisiin verrattuna, joissa on pysty keula ja korkea varalaita. Kun keula viistoaa jyrkästi, niin silloin pääsee lähemmäksi kalliota, jos taas keula on pysty, niin kallion reuna tulee vesirajassa vastaan ja rantautuminen kalliolle on hankalaa. Tämän ongelman ratkaisemiseksi on nuo ankannokat kehitetty ja sen perusteella Kleopatra voisi selvitä ilmankin tuota ankannokkaa – ainakaan sen ei tarvitse olla kovin pitkä.
Vaikea homma tuon keulan uusiminen jokatapauksessa on. Pitäisi olla hyvä silmä, jotta ei ihan rikkoisi veneen linjoja, joihin olemme itse alunperin ihastuneet.
Huomasin muuten että tämän blogipostauksen (jenkki purjehti Suomessa) http://frogma.blogspot.fi/2012/07/baltic-adventure-part-7-afternoon-in.html kommenteissa ihmetellään suomalaisten – tai kaikkien skandinaavien – outoa tapaa kiinnittyä laituriin keula edellä.
Luulisin että kokemus luonnonsatamista vaikuttaa tähän.
Varmasti vaikuttaakin, mutta ollaanhan meillä täällä Suomessa laitureissakin nokka edellä. Itse huomasin, että yksityisyyttä tuntuu olevan veneessä vähemmän silloin kun perä on laiturille. Jos vaikka istuu iltaa tai syö perässä, kaikki laiturilla kulkijat menee ihan vierestä ohi. Siinäkin mielessä olen mieluummin nokka laituriin. Ehkä tämä taas on osa tätä suomalaista luonteenpiirrettä ja epäsosiaalisuutta 🙂
Well, the privacy of having the cockpit, where you sit talking to your friends and having a drink after a fine day of sailing, farther from the dock does make sense!
Thanks for the link, nice to see visitors to that post! We had such a wonderful trip.